Kun Hockey Milano Rossoblu pelaa kotiottelun, ainakin voitokkaan sellaisen, ei yleisö tule paikalle tuskailemaan tai lähde kotiin jo ennen loppuvihellystä. Pääsin todistamaan Italian Serie A2:n eli maan toiseksi korkeimman tason sarja-avausta paikan päällä ja voi pojat sekä tytöt, olipa se elämys!

Halli on vaatimaton ja ilmoitettu yleisökapasiteetti 4000 tuntuu voimakkaasti liioitellulta. Toisaallta suuri osa paikoista on seisomapaikkoja, joten ehkäpä sopu antaa tarpeeksi sijaa moisellekin väkimäärälle. Eilisessä matsissa yleisömääräksi ilmoitettiin 834 ja mm. vierasjoukkueen kannattajien katsomopääty ammotti lähes tyhjyyttään. Parikymmentä Perginin fania paikalle oli sentään saapunut riemua pitämään.

Ottelu alkoi vasta klo 20.30. Kävelin itse hallille jo pari tuntia ennen pelin alkua varmistaakseni pääsylipun saamisen ja muutenkin tutkiakseni tunnelmaa. Pari tuntia osoittautui reiluksi yliarvioinniksi, sillä puoli seitsemältä hallin edessä saapasteli vasta muutamia lätkäfaneja ja ruokakojuja hallin edustalla ja kadunvarressa vasta oltiin pystyttämässä.

Hallin pihalla oli pieni olutterassi avotuligrilleineen ja kadulla pari autoon rakennettua ruokapistettä. Varsinkin pakettiautosta rakennettu pizzeria oikeine kiviuuneineen herätti hämmästystä styroksilaatikosta tarjoiltuihin makkaranpätkiin tottuneelle mehtimäkeläiselle. "Pizzeria on the Car" piti itsekin testata ensimmäisellä erätauolla ja niin vain jonosta huolimatta emäntä työkavereineen ehti ottaa tilauksen, valmistaa ja pakata pizzan laatikkoon helposti ennen toisen erän alkua. Isäntä itse hoiteli tulen ylläpitoa ja itse lätkien paistamista. Eikä maussa ollut valittamista. Käsintehty tuore pizza upposi mahanjatkeeksi vallan sujuvasti.

Puoli kahdeksan maissa aloin jo kärsimättömästi vilkuilla kohti lippuluukkua, jonka ikkunassa roikkui kuitenkin edelleen sitkeästi kyltti "chiuso", eli suljettu. Koskapa kukaan muukaan ei vielä asettunut mihinkään jonoon tai liikehtinyt mitenkään levottomasti, tilasin uuden limpparin ja rupattelin niitä näitä tuliaan virittelevän terassin grillimestarin kanssa.

Kello tuli kahdeksan, eikä edelleenkään minkäänlaista merkkiä lipunmyynnistä. Lasioven läpi näin joukkueiden jo lämmittelevän kaukalossa, katsomot aivan tyhjänä. Lopulta lipunmyyntikoppiin ilmestyi joku, joka tiesi kertoa, että lipunmyynti ei suinkaan tapahdu tästä vaan kulman takaa vasemmalta. "Mutta ei se vielä ole auki, 10 minuutin päästä vasta". Ja tietenkin juuri sillä aikaa kun olin itse luukulla ihmettelemässä, oli pihamaalle ehtinyt muodostua pitkä jono ilmoitettuun suuntaan kulman taakse.

Liityin jonon jatkoksi ja aloin kaivella valmiiksi tasarahaa kymmenen euron hintaista lippua varten. Jono seisoi paikallaan vielä varttia yli kahdeksan ja kysyin edelläoleviltani, onhan tämä nyt varmasti lippujono? Kyllä on, tiesivät kanssajonottajani ja jostain englannin ja italian seasta oli erottavinani ainakin sanat "per problema tecnica", joten mikäpä muu auttoi kuin odottaa vain kiltisti muiden mukana.

Viisi minuuttia ennen ottelun alkua paikalle juoksi seuran paitoihin sonnustautuneita kavereita pahvilaatikollinen nähtävästi aivan painotuoreita pääsylippuja mukanaan ja alkoi myydä niitä jo kiihkeästi sitä odottavalle väkipaljoudelle. Hämmästyttävän nopeasti talkooväki sai jonon purettua ja istuin itsekin jo katsomossa kun kiekko putosi jäähän.

Hetken aikaa ihmeteltyäni tajusin, mikä teki kaukalosta niin ihmeellisen näköisen. Yhtään mainosta, hallin omaa logoa lukuunottamatta, ei laitoihin tai jäänpintaan ollut painettu. Nähtävästi monen muunkin tahon kuin lätkäporukan käyttämä Agora lo Stadio del Ghiaccio on julkinen rakennus ja täten mainosvapaata vyöhykettä.

Slovakialaista Peter Kloudaa lukuunottamatta en muita itselleni tuttuja nimiä pelaajien paidanselkämyksistä bongannut, mutta pari ruotsalaista, tsekkiä ja pohjoisamerikkalaista kaveria jäällä paikallisten lisäksi ainakin kurvaili. Pelin tasoa en nyt osaa sen kummemmin kuvailla, mutta näppituntumalta sanoisin, että Jokipojat olisi ollut tässä kahinassa kumpaakin osapuolta vastaan kova luu.

Tuomarilinja sen sijaan vaikutti huomattavasti lepsummalta kuin Mestiksessä tai SM-liigassa. Mailaa sai käyttää muuhunkin kuin kiekon pelaamiseen melko surutta, eikä jäähyjä vihelletty koko ottelussa kuin muutama vaikka omin silmin aihetta olisi ollut paljon enempäänkin.

Sen sijaan tappeluhommat loistivat poissaolollaan. Yhden ainoan kerran pahasti tappiolle jääneen Perginin pelaaja sai aikaan pientä käräjöinninpoikasta vihellyksen jälkeen poikittaisella vastustajaa pamautettuaan.

Mutta itse peliäkin tarkemmin seurasin ja ihmettelin paikallista katsomokulttuuria. Varsinkin kotijoukkueen päätykatsomo piti sellaista elämää läpi koko ottelun, erätauot mukaanluettuna, että paikalla olisi voinut pelkästä äänestä päätellen luulla olevan paljon enemmänkin väkeä. Megafonein ja rummuin varustautuneet agitaattorit lietsoivat fanikatsomon sen eturivistä kerrassaan mahtavaan karnevaaliin.

Jatkuvan laulamisen lisäksi yleisö katsomossa joi olutta ja poltti tupakkaa aivan muina kiekkofaneina. Vierasfanit riemastuttivat yleisöä hieman ennen ottelun loppua vielä komella värisoihtuesityksellä, jolle järjestymiehetkin taputtivat ja osoittivat seisten suosiotaan.

Pelissä Pergini oli täydellinen vastaantulija kotijoukkue Milanoa vastaan. Ensimmäisen erän kolmen maalin jälkeen Rossoblu kaunisteli vielä lukemia kahdella lisämaalilla, mutta lukemat olisivat voineet olla paljon viisi-nollaa rumemmatkin.

En voinut olla ajattelematta minkälaiset otsikot lehdistö repisi eilisiltana näkemäni kaltaisesta tapahtumasta Suomessa. Soihduista, ihmisten kiipeilystä sivupleksien päälle tai vapaasta oluenjuonnista katsomossa huolimatta ihmiset olivat hyvällä tuulella, selkeästi humaltuineita en nähnyt yhtäkään ja kiekkoviihteestä nauttivat yhtä lailla niin vanhat kuin nuoretkin.

Ei se näköjään niin vaikeaa ole.